KasVain, aikamatka 2000-luvun alkuun

Vien teidät yhden päivityksen verran ajassa vielä Riesan alkua kauemmas taaksepäin - kevääseen 2001.

Oli maaliskuu 2001 ja heräsin lähteäkseni töihin. Olo oli flunssainen ja kuumemittari näytti lukemaa, joka kehotti lähtemään työterveyteen. Yöllä oli satanut lunta ja ennen kun pääsin lähtemään, oli auto harjattava puhtaaksi. Se oli minun onneni. 
Samaan aikaan parkkipaikalla oli roskiksia tyhjentämässä roska-auto. Sain auton puhdistettua, istuin kuskin penkille poikittain kopistellakseni kengät puhtaaksi ja kyynärpää osui auton ratissa olevaan äänimerkkiin. 

Vedin nopeasti käden pois, ajatus oli "Ei tässä nyt koko taloyhtiötä tarvitse herättää". Kenkiä kopistellessa rupesi toisessa kädessä ja jaloissa tuntumaan kummalliselta, jalat jotenkin jäykiltä, tarvitsisin varmaankin apua. Ajattelin, että nyt tarvitsen apua ja jos NYT painan äänitorvea, roska-auton kuljettaja ehkä kuulee sen ja tulee katsomaan mikä on hätänä. Käteni ei enää noussutkaan - ja seuraavaksi herään naapurin pariskunnan kyselyyn, tarvitsenko ambulanssin. Mietin hetken ja sanoin tarvitsevani, en ymmärtänyt vielä silloin mitä oli tapahtunut. 

Ambulanssi tuli, vei minut kaupungin sairaalaan (silloin kaupungissamme oli kaksi sairaalaa) ja ilmeisesti naapurit kävivät sanomassa Mursulle asiasta - siitä ei ole oikein muistikuvaa. 
Sairaalassa asiat alkoivat seljetä, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että syytä huoleen ei ole, sillä kuka tahansa meistä voi saada kerran elämässään epilepsiakohtauksen. 

Ja näinhän se onkin, totta hän puhui.

Huolestuin asiasta kuitenkin, kun lisäksi olin kärsinyt migreenikohtauksista ja pään vasemmalla puolella viiltävistä kipukohtauksista, sellaisista äkillisistä, että niitä vaistomaisesti väisti. Kuulostaa hullulta näin jälkikäteen.
Menin siis työterveyslääkärille ja pyysin lähetteen Keskussairaalaan neurologille ja sainkin sen.

En koskaan ehtinyt saada kutsua neurologille, kun sain kotona keskellä yötä toisen epilepsiakohtauksen. Heräsin siihen, kun tuntui, että toinen sääriluu vääntyy "poikki", puristin Mursua käsivarresta ja olin sanonut "Nyt se tulee". Sitten lähti taju ja olin kuulemma ollut kuin lankku. 
Lapsi oli 13-vuotias ja katseli tapahtumia rauhallisesti vieressä. 

Kun kohtaus oli ohi, Mursu lähti viemään mua Keskussairaalaan, Lapsi jäi kotiin, sanoi jatkavansa nukkumista 💗.

Sairaalassa ei ensin meinattu tehdä mitään, oltiinhan siellä keskellä yötä, tulkaa aamulla uudelleen. Mursu oli tiukkana (iso mies..) ja sanoi, että emme lähde sieltä mihinkään, ennen kuin vaimon pää on kuvattu. Tiukkana olosta oli hyötyä; pääsin vielä yöllä röntgeniin ja jo röntgenkuvassa näkyi päälaella, vasemmalla puolen laskimosuonta n. golf -pallon kokoinen kasvain. 
Aamulla otettiin tarkemmat magneettikuvat, joista kävi ilmi, että kasvain on kiinni laskimosuonessa; hyvänlaatuinen ja leikattavissa. 
Ylilääkäri kysyi vain, haluanko Helsinkiin vai Tampereelle. 

Minulle oli aivan sama, pääasia että kasvain leikataan - lääkärilakosta huolimatta! - ja valitsin Tampereen. 
Vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, pääsiäisviikolla, Mursu vei minut Tampereen Yliopistolliseen sairaalaan, jossa neurokirurgi selvitti meille leikkauksen kulun ja lopuksi kysyi onko meillä jotain kysyttävää. En osannut kysyä mitään muuta kuin "Heräänks mä?"
Siihen hän ei osannut varmaksi vastata.

Sinne sitten jäin, osastolle kun Mursu lähti kotiin. Äiti soitti vielä illalla ja siinä vaiheessa padot aukesivat, siihen asti olin ollut reipas; leikkaus kuin leikkaus. Hoitajat olivat ihania, ei mitään kiirettä vaan yksi heistä istui vieressäni niin kauan kuin tarvitsin ja halasi ja jutteli. Muistan sen tunteen vieläkin. 

Leikkaus meni hyvin ja Mursu oli matkalla katsomaan jo ennen kuin kirurgi oli soittanutkaan hänelle, vaikka olivat niin sopineet. Kun heräsin heräämössä, istui Mursu vierellä. 
Sielläkin oli tilanne, josta meillä on eri muistikuva, mutta jota olemme näiden yli kahdenkymmenen vuoden ajan nauraneet:
Omasta mielestäni kysyin:
-Tuliko postia? (Odotin kirjettä/korttia ystävältäni)
Mursu väittää, että kysyin:
-Tuliko laskuja? (Siitä hän sanoo tietäneensä, että leikkaus onnistui 😍)
Kauan hän ei voinut olla, mutta meille riitti, että näimme toisemme.

Olin ensimmäisen yön teho-osastolla tarkkailussa ja muistan miten ärsytti, kun aina kun pääsin uneen, hoitaja herätti puristamaan käsistä ja tarkistamaan jotain muuta. Ymmärsin toki miksi näin toimittiin, mutta kun olisin halunnut nukkua...

Aamulla olin jo pirteä ja sain aamupalan.. Ja olisin saanut apuakin, mutta halusin selvitä itse. Oikea puoli ei nimittäin oikein toiminut, kuten kirurgi sanoi, siellä oli rele vialla. 
En saanut leipää voideltua sillä tavalla kuin se normaalisti voidellaan, mutta eihän hätä ollut tämän näköinen: voi veitseen ja liikutin leipää veitsen alla 😊 Jugurtinkin söin niin, että lusikka oli kädessä oikein ja purkin vein lusikkaan - en siis lusikkaa purkkiin. Olihan se vähän hankalaa, mutta selvisin kyllä.
Käsi lähti toimimaan nopeasti, päivässä-parissa, mutta jalan kanssa meni pidempään. 
Ihan tarkkoja jos ollaan, oikea jalka ei ole palautunut ennalleen vieläkään, mutta se ei ole suuri ongelma. 
Sen jälkeen kun kotona kiukuttelun jälkeen suutuspäissäni treenasin varpaat toimimaan, niin asia on ollut ok.  Tiedättekö miten tärkeät kapineet varpaat ihmiselle onkaan? Ilmankin varmasti oppii tulemaan toimeen, mutta harjoittelua se vaatii. Useamman kerran olin nenälläni, kun ne eivät toimineet. 

Entä tiesittekö sitä, että jos ihmisen aivoissa, kuten nyt mulla oli, on vaikka tuommoinen ylimääräinen kasvain tms. joka on painanut aivoja kasaan, ja se kasvain leikataan sieltä pois, niin aivot ei palaudu takaisin ennalleen? Ne ei siis ole "kumia".
Mulla on siis aivoissa semmoinen tyhjä monttu siinä kohtaa missä se kasvain oli.
Ja kallossa sormenpään kokoiset "montut" niistä titaaniruuveista millä se kallonpala on ruuvattu takaisin kiinni. 

Viikon verran olin Tampereella, sen jälkeen siirryin pariksi päiväksi takaisin kotikaupungin sairaalaan ja sitten kotiin. 

Kaiken kaikkiaan 10 vuotta seurattiin, ettei kasvain uusi, eikä uusinut. Pari vuotta muistaakseni söin epilepsialääkkeitä, mutta koska kohtausten todettiin johtuneen kasvaimesta, yhdessä neurologin kanssa päätettiin, että voin lopettaa lääkityksen. Eikä kohtauksia tullut. 

Sain ns. terveen paperit keväällä 2011 ja kontrollikäynnit lopetettiin, kun kasvaimen poistosta tuli kuluneeksi 10 vuotta. Vitsailin sukulaisille, että olen ainut, jolla on mustaa valkoisella, että ei ole päässä vikaa...

Ja sitten - tsädäm!- reilu vuosi sen jälkeen! Sain kaverikseni Riesan, jonka kanssa nyt sitten elän loppuelämäni.
Riesalla ei ole mitään tekemistä tuon aiemman kasvaimen kanssa. Se on tutkittu moneen kertaan - Riesan aiheuttamat kohtaukset alkavat oikeasta ohimolohkosta ja kasvain oli vasemmalla ja saatiin kokonaan pois. 

Tämmöinen tarina. 

Taikalinnulla pää tyhjää  täynnä - ainakin silloin tällöin 😉😉

Lapsi otti aikanaan tämän kasvainasian iisisti. Sanottiin, että saa olla poissa koulusta silloin kun siltä tuntuu, ei ole pakko mennä. Saa mennä mummolaan tai isomummolle tai olla kotona.
Soitin opettajalle ja kerroin, mikä on kotona tilanne, ettei ihan kauhean vihainen olisi Lapselle, jos on vähän poissaoleva. Opettaja oli ymmärtäväinen, mutta eipä tarvinut mitään erityiskohtelua.