Riesan ja mun ensikohtaaminen

Riesan ja mun ensikohtaaminen on täysin toisen käden tietoa. Läheisten kertomaa ja sairaskertomuksista luettua. Ensimmäiset omat muistikuvat alkaa vasta kahden-kolmen viikon sairaalassaolon jälkeen ja nekin hataria. 

Päivä oli 23.7.2012. Maanantai. Mursu oli sairaalassa hoidettavana syövän takia. Olin vienyt hänet sinne aamulla ja lähtenyt Lapsen ja Ystävän kanssa kaupungille. Ostoksia tehdessä odotimme soittoa, milloin sairaalaan voi mennä vierailulle. Kyllästyimme ostosteluun ja erosimme Ystävästä, lähdimme Lapsen kanssa kotiin. 
En muista tästä mitään. Olimme kuitenkin päättäneet, että kyllä me sieltä kotoakin sinne sairaalaan päästään - asutaanhan me melkein vieressä. 
Matkalla kotiin, minä ajoin, olin ehtinyt sanoa "Nyt on kyllä tosi paha olo" ja sitten olin saanut tajuttomuus-kouristuskohtauksen. 
Meidän onneksemme Lapsi on luonteeltaan rauhallinen, looginen, ei hötkyile, osaa toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Paikka jossa sain kohtauksen, oli sellainen jossa silloin kulki rekkoja ihan koko ajan ja ilman Lapsen toimintaa olisin ollut iltapäivälehden otsikko "ajautui tuntemattomasta syystä vastaantulevan kaistalle ja törmäsi täysperävaunurekan keulaan". 
Lapsi sai auton ohjattua tien reunaan, jalan keskikonsolin yli jarrupolkimelle ja kiitos automaattivaihteiston, myös pysäytettyä ja sammutettua auton (manuaalivaihteiset autot pitäisikin oikeastaan lailla kieltää, kun nyt ajattelen..).
Soitti hätäkeskukseen ja onnekseni vastaan oli juuri tullut ambulanssi joka teki u-käännöksen ja oli hetkessä paikalla, kahden muun ambulanssin kanssa. Sain siis ensiapua hyvin nopeasti - kuten myös kyydin keskussairaalaan. Onneksi matka ei ollut pitkä. 

Vaikka tilanne oli vakava ja Lapsi vielä nuori mies, vasta 25-vuotias, on perheemme mustasta huumorista ollut Riesan koko historian ajan, alusta alkaen ollut hyötyä. Lapsi siirsi auton tieltä lähimmälle parkkipaikalle, veti hetken henkeä ja yritti soittaa isälleen. Kun ei saanut vastausta laittoi viestillä soittopyynnön "soita heti kun pystyt". 
Mursu soitti: no mikäs nyt? Rauhalliseen tyyliinsä Lapsi totesi "Te ootte nyt sitten molemmat siellä sairaalassa"

Sen jälkeen sitten olikin vähän enemmän sutinaa: Lapsi nokka kohti sairaalaa, Mursu pienen "neuvottelun" jälkeen pyörätuoliin tippapullojen kanssa - hoitajat olivat kyllä olleet ihania ja Lasta odotellessa selvittäneet mistä mut löytää, joten kun Mursu sai pyörätuolilleen kuskin, oli reitti selvä. 

Mikään muu ei sitten ollutkaan enää selvää. Kukaan ei tiennyt mistä oli kysymys. Mitä oli tapahtunut. Miksi oli tapahtunut. 
Potilaskertomusten mukaan oli jo ehditty ottaa verikokeita, mitata verenpainetta, ottaa sydänfilmiä - niistä ei selvinnyt mitään. Ainoa mikä oli selvää, oli se, että olin ihan pihalla, ihan sekaisin. En tuntenut Mursua, en Lasta, en Äitiäkään joka sittemmin tuli paikalle. Väitin kyllä kuulemma tuntevani, mutta en tuntenut. Itse en muista mistään mitään. 

EEG sen kertoi, totuuden. Sähkövika. Valitettavasti tätä sähkövikaa ei voinut sairaalan sähkömies korjata, eikä kukaan muukaan. 
Siis aivojen sähkötoiminnan ohimenevä häiriö.

Mulla tuo häiriö pitkittyi eli kyseessä oli status epilepticus. Jotta kohtaus saataisiin laukeamaan sain kahteen-kolmeen kertaan (juuri heitin paperiset epikriisit silputtavaksi) lääkeloudauksen eli lääkkeitä suoraan suoneen. Kun nekään eivät tuntuneet auttavan, lähiomaisiltani oli jo kysytty lupaa vaivuttaa mut keinotekoiseen koomaan, jotta aivot saisi levätä rauhassa sen aikaa, kun neurologit keksivät ratkaisun ongelmaan. 
Onneksi lääkkeet lopulta alkoivat tehota ja aloin pikkuhiljaa palata kartalle. Nimenomaan pikkuhiljaa.

Mursu sanoo nauraen, että siinä vaiheessa hän tiesi mun olevan "palaamassa", kun sairaalassa oli ruokana kesäkeittoa ja mä olin katsonut surkeana ensin lautasta ja sitten Mursua ja kysynyt "Onko mun pakko syödä?" Kesäkeitto on mun ihan ekaks super pahin kamalin yök -ruoka. 

Olin sairaalassa melkein neljä viikkoa.  Ensimmäiset viikot neurologian osaston tarkkailu - tms. osastolla. Siis osastolla jossa meitä pidettiin ihan koko ajan silmällä. Ja kyllä kuulemma ainakin mua piti vahtia. Olin mahdoton ja siksi mä sain lopulta lepositeet. Kuulostaa varmaan kamalalta, mutta se oli omaksi parhaakseni. 
Mulla oli kanyyli, milloin missäkin, juurikin tuota lääkeloudausta varten, jos sitä olisi myöhemminkin tarvittu. Kaikki kanyylit revin irti. Myös sen, joka TIKATTIIN mun olkapäähän. 
Lepositeistä en tietenkään pitänyt, kukapa niistä, ja onnistuinkin sitten murtamaan toisen olkapääni. Se piti sitten myöhemmin leikata, sitten kun se status epilepticus -tilanne oli saatu rauhoittumaan. 

Hoitajat olivat aivan ihania tuolla osastolla. Mursu kävi joka päivä mua katsomassa, vaikken siitä kai mitään oikein kunnolla ymmärtänytkään. Vannotin vain aina hänen lähtiessään, että tulethan huomenna. Hoitajat muistivat kysyä ja huolehtia hänen ja muiden läheisteni jaksamisesta. Mursulle olivat sanoneet eräänä päivänä, että menisi joku päivä vaikka kalaan, kyllä mä siellä sairaalassa heidän kanssaan pärjään 😄

Tässä taas pieni pätkä Riesasta ja musta - voi olla, että kirjoittelen vielä illalla lisää, tänään on ollut melko hyvä päivä, kun ei ole enää hellettä.